Minä tunnen sisälläni vellovan yksinäisyyden. Se kuivattaa silmiäni ja saa sydämeni hidastamaan lyöntejään. Olo on epävakaa ja rauhaton, eivätkä ajatukset pysy nykyhetkessä. Ne hapuilevat menneisyyttä ja rakentavat heppoisia mielikuvia pienistä hetkistä, joista ei koskaan tule osa todellisuutta. Ne ovat vain aivomassan tuottamaa harhaa, ei sen enempää. Niissä puolifiktiiviset henkilöt astuvat elämääni kuin olisivat olleet siinä aina. Kuvitelmissani he tekevät minut onnelliseksi.

Kun suljen silmäni iltaisin, nämä unikuvat eivät seuraa mukanani. Ne ovat tietoisesti rakennettua prinsessatarinaa, jota johdattelen tahtomaani suuntaan. Vaihdan henkilöitä, sanoja, katseita sekä kosketuksia mieleni mukaan; teen oloni hyväksi ja rakastetuksi. Yölliset uneni johdattavat minut pahoille teille – todelliseen yksinäisyyteen, alitajuntani minuuteen. Niissä kuljen kysymättä suuntaa, epäilemättä reittiä. Johdatan itseäni kuin kulkisin läpi todellisuuden. En osaa epäillä sanoja tai tapahtumia. Minun ei ole mahdollista muuttaa tapahtunutta eikä vaikuttaa tulevaan. Voin vain odottaa. Odottaa ja pelätä, sillä öisin en tunne rauhaa. Vasta hikinen peitto ympärilläni havahduttaa minut ympäröivään todellisuuteen, siihen maailmaan jossa minua ei vainota. Minä saan olla rauhassa, sillä minua ei huomata.

Kuinka kipeältä se tuntuukaan, kun päivä toisensa jälkeen etsii pysyvyyttä – turhaan. Tai sitten etsii liian kovasti eikä osaa pysähtyä. Olen liikkeellä jatkuvasti, mutta minusta tuntuu, että päiväni kulkevat taaksepäin. En tunne itseäni, en koe eläväni itselleni. Elän kanssaihmisille, jotta löytäisin jonkun, jolle pyhittää yöt ja päivät. Jonkun jolle elää. Tällä hetkellä minä vain etsin osaamatta elää. Hapuilen menneisyyden sameaa metsää, jotta löytäisin jotain pysyvää.

Muistan huulet otsallani. Kädet hiuksissani. Naurun vasten päiväpeittoa. Muistan, kuinka helposti kasvoilleni taiottiin hymy, mutta niin helposti saan mieleeni kuvan myös siitä illasta, jolloin kasvoni vääntyivät tuskaiseen irveeseen ja huulet pyysivät lopettamaan. Halusin armoa. Vaadin sitä. En saanut, ja tässä minä olen. Hiljaisuus on ajanut minut yksinäisyyden umpikujaan, josta ei ole ulospääsyä.