Isän syntymäpäiväkakun kermavaahto on värjäytynyt punaiseksi. Kaavin sen lautasen reunalle siemaillen samalla äidin keittämää kahvia. Eilispäivän juhlallisuudet ovat vaihtuneet hiljaisuuteen sekä lyhyisiin kahvihetkiin vanhempien kanssa. Kakkua ja keksiä on yhä tarjolla, pullat ovat jo pakastimessa. Minä juon kahvini loppuun ja kiitän. Äiti vastaa kiitokseeni ja isä huuhtelee lautasen laittaen sen sitten tiskikoneeseen. Hymyän vielä kerran kiitokseksi ja suuntaan pikkuruiseen linnaani, jossa tuuli liikuttelee kevyttä voilee-verhoa.

Katsellessani ulos sateiselle pihamaalle huomaan silmieni hakeutuvan naapuriin. Aidan toisella puolella kasvava pihakuusi peittää näkyvyyttä, mutta vaaleiden tossujen peittämät jalat minä näen. Aamutakki laskostuu kauniina virtana rouvan polville jättäen nilkat sateen hyväiltäviksi. Avonaisesta ikkunasta kuulen, kuinka rouva valittelee kipuja puhelimeen. Toisinaan hän naurahtaa, toisinaan huokaisee kuuluvasti. Hän sulkee puhelimen vasta, kun aviomies saapuu kotiin. Mies tulee aina takapihan kautta, halaa ja suutelee vaimoaan. Sitten he siirtyvät yhdessä sisätiloihin, rouvan aamutakki hulmuaa iltapäivän raikkaassa tuulessa.

Toisinaan olen ihaillut naapurieni elämää: innostusta, unelmia, rytmiä. Olen kuitenkin tuntenut ärsytyksen kivuliaan piikin ihollani, kun he ovat raahanneet ruosteisia maitotonkkia hoitamattomalle terassille ja heittäneet suuria halkoja peittämään ylikasvaneen pihanurmen. On myös ollut öitä, jolloin sääli on tulvahtanut sydämeeni. Olen kuullut, kuinka rouva tulee tupakalle kello kaksi aamuyöstä ja seuraavan kerran puoli kolmelta. Jokaisella kerralla hän on niiskuttanut hiljaa ja liikkunut varovaisesti. Unilääkkeet eivät auta, särkylääkkeille hän on ollut jo pitkään immuuni. Voin vain kuvitella niitä kipuja, jotka häntä makuuasennossa vaivaavat. Säälintuntemukset vaihtuvat kuitenkin hyvin äkkiä ärtymykseen, kun rouva saapuu aamupäivästä pihamaallemme aamutakissa ja tahraisissa tohveleissa. Äidillä on tupakkaa, tiedän sen. En vain tohtisi lainata, sillä tiedän, ettei kilometrin matka ole ongelma naiselle, joka useita kertoja viikossa kantaa satojen metrien päästä sylittäin halkoja. Hymyän hiljaa, ojennan tupakan ja haukun hänet tyhjille seinille, kun saavun sisällä yksinäiseen taloon.

Minun on usein tehnyt mieli sanoa lohduttavia sanoja naapurilleni, mutta vähintään yhtä usein olen tahtonut huutaa hänen hoitamattomasta pihamaastaan ja alati valittavista sanoistaan. Olen kuitenkin malttanut mieleni, jättänyt puuttumatta toisten elämään. Toisinaan olen kuitenkin taluttanut hevosen takapihalle ja antanut rouvan taputtaa sitä. Olen huomannut, kuinka hänen silmänsä ovat loistaneet ja aviomiehenkin kiinnostus on herännyt. Kysymyksiä, vastauksia, lisää kysymyksiä ja vastauksia. Olen koettanut solmia suhteita uusiin naapureihin hienovaraisesti, sillä enää en voi marssia ovelle samalla tavalla kuin kaksitoista vuotta sitten: "Saadaanko tulla kylään? Onko keksiä? Onpas! Mä näin." Muutamat naapureista muistavat nämä kuuluisat sanat yhä ja juhlien aikaan niistä saa yhä kuulla. Saisin kuulemma nykyäänkin käydä kylässä, osaisin ehkä käyttäytyä kauniimmin.

Haistellessani sateen raikastamaa ilmaa sekä keittiöstä leijuvaa kahvin tuoksua minusta tuntuu vahvasti siltä, että päiväni ovat tiukasti rakentuneet tähän naapurustoon ja näihin kaikkiin kasvoihin. Täällä minun on hyvä, täällä minun on turva.