Punainen verho heilahtelee kevyesti ilmavirran hyväillessä sen kiiltävää pintaa. Katson, kuinka kauniisti valo taittuu sen leikkiessä, vaikka huoneessa on hämärää. Tuuli yltyy pieneen puhallukseen ja nostaa verhon sängyn päälle lepäämään. Siinä se makaa – hengettömänä pienessä mytyssä. Varpailleni käy viileä virtaus, joka saa ihoni nousemaan kananlihalle. Katson yhä sänkyä ja muistan, kuinka me makasimme siinä keskellä päivää. Sinä ja minä, vierekkäin.

Se aamu enteili helteistä päivää. Ilma oli kosteaa, eikä varjokaan tarjonnut viilennystä, vaikka kello oli vasta puoli yhdeksän. Minä istuin ruskeilla rappusilla ja siemailin kuumaa kahvia. Annoin auringon ottaa vallan ruumiistani ja piirtää vielä muutamia pisamia poskipäilleni. Kuuntelin ampiaisten surinaa, kun ne rakensivat pesäänsä räystään alle. Normaalisti olisin joutunut paniikkiin ja juossut päämäärättömästi ympäri pihaa, mutta sinä päivänä oloni oli rauhallinen. Edes viereiseen amppeliin laskeutuneet pörriäiset eivät saaneet minua hätkähtämään. Nypin puisista portaista tikkuja, joita pudotin lankkujen väliin. Vähän väliä vilkaisin portille ja heti perään syreenipuskiin. Minä odotin. Odotin. Odotin. Lopulta portti narahti. Talutit vanhaa pyörääsi ja hymyilit. Minä nousin hymyillen ja jätin kahvikuppini ikkunalaudalle. Pian portti narahti uudelleen ja me olimme poissa.

Tuntikausia kulutimme suurella kirpputorilla. Kiertelimme salista toiseen, kävimme läpi pöytien sisältämiä aarteita. Kaksi hametta ja huppari, yhteensä seitsemän euroa. Meillä molemmilla oli liian vähän säilytystilaa ja nauroimme ylitsepursuaville laukuille. Kun astuimme ulos tarkasti aidatulta alueelta, lähdimme väärään suuntaan. Emme löytäneet etsimäämme. Näimme vain kauniisti kuvioituja porttikongeja sekä pikkuruista ja pahalle haisevaa kirpputoria pitävän mummon. Olisin tahtonut huomauttaa hänelle, että eräs pöydällä lepäävistä matkapuhelimista soi, mutta en tohtinut keskeyttää tärkeännäköistä neulomistyötä. Sinä hymyilit minulle hiljaa, sillä tiesit ajatukseni ennalta. Vasta ulkona, katuporan melussa uskalsit nauraa ääneen ja näyttää välkehtivän hammasrivisi.

Päivästä tuli pitkä. Me kuljimme pitkin vääriä katuja, löysimme satunnaisesti valittuihin kohteisiimme väärinä kellonaikoina sekä kuvittelimme elämää hulppeissa taloissa lahden rannalla. Nälkä raastoi kummankin vatsassa ja kurkkua kuivasi. Vieressä välkehtivä meri toi vain nimellistä turvaa, sillä olisimme kumpainenkin halunneet viilentää polttavat ajatuksemme ja lepyttää räiskyvät ihomme sukeltamalla sameaan veteen. Tyydyimme kuitenkin vain katsomaan lintujen uiskentelua ja humalaisten päivätorkkuja. Kun lapsi kaatui edessämme, huoli valtasi minut. Hymyilit hiljaa ja sipaisit kättäni; tunsit minut liian hyvin.

Kun matka oli ohi, turtuneet jalat saivat levätä. Puhuimme hiljaa, lähes kuiskaten, ja makasimme vierekkäin viininpunaisella päiväpeitolla. Kesäinen tuuli kierrätti ilmaa huoneessa ja nosti kevyen verhon peitteeksi yllemme. Hetkittäin sinä näytit hunnutetulta morsiamelta ja minä painoin silmäni kiinni, jotten unohtaisi sitä näkyä. Pian uni valtasi mielemme. Vajaan puolituntisen me torkuimme kiinni toisissamme, samaa ilmaa hengittäen. Sitten oli aika nousta, pyyhkiä kuolat suunpielistä ja hymyillä jälleen maailmalle.

Kun nyt katson verhon leikkiä, muistan elävästi, kuinka tuo päivä sai alkunsa. Siihen päivään ei mahtunut kahtakymmentäneljää tuntia, se oli alimitoitettu ja määrätty päättymään päiväunien viimeiseen henkäisyyn. Minusta tuntuu, että sinun viimeinen hymysi ja naurahduksesi minun kuolaiselle poskelleni oli samalla päätös meidän lausumattomille haaveillemme. Ehkä niin oli tarkoitettu. Niin on uskottava. Minä löydän onneni sieltä, mistä olen sitä etsinytkin. Niin sen on mentävä. Sinä sanoit niin.