Minä tunnen sisälläni vellovan yksinäisyyden. Se kuivattaa silmiäni ja saa sydämeni hidastamaan lyöntejään. Olo on epävakaa ja rauhaton, eivätkä ajatukset pysy nykyhetkessä. Ne hapuilevat menneisyyttä ja rakentavat heppoisia mielikuvia pienistä hetkistä, joista ei koskaan tule osa todellisuutta. Ne ovat vain aivomassan tuottamaa harhaa, ei sen enempää. Niissä puolifiktiiviset henkilöt astuvat elämääni kuin olisivat olleet siinä aina. Kuvitelmissani he tekevät minut onnelliseksi.

Kun suljen silmäni iltaisin, nämä unikuvat eivät seuraa mukanani. Ne ovat tietoisesti rakennettua prinsessatarinaa, jota johdattelen tahtomaani suuntaan. Vaihdan henkilöitä, sanoja, katseita sekä kosketuksia mieleni mukaan; teen oloni hyväksi ja rakastetuksi. Yölliset uneni johdattavat minut pahoille teille – todelliseen yksinäisyyteen, alitajuntani minuuteen. Niissä kuljen kysymättä suuntaa, epäilemättä reittiä. Johdatan itseäni kuin kulkisin läpi todellisuuden. En osaa epäillä sanoja tai tapahtumia. Minun ei ole mahdollista muuttaa tapahtunutta eikä vaikuttaa tulevaan. Voin vain odottaa. Odottaa ja pelätä, sillä öisin en tunne rauhaa. Vasta hikinen peitto ympärilläni havahduttaa minut ympäröivään todellisuuteen, siihen maailmaan jossa minua ei vainota. Minä saan olla rauhassa, sillä minua ei huomata.

Kuinka kipeältä se tuntuukaan, kun päivä toisensa jälkeen etsii pysyvyyttä – turhaan. Tai sitten etsii liian kovasti eikä osaa pysähtyä. Olen liikkeellä jatkuvasti, mutta minusta tuntuu, että päiväni kulkevat taaksepäin. En tunne itseäni, en koe eläväni itselleni. Elän kanssaihmisille, jotta löytäisin jonkun, jolle pyhittää yöt ja päivät. Jonkun jolle elää. Tällä hetkellä minä vain etsin osaamatta elää. Hapuilen menneisyyden sameaa metsää, jotta löytäisin jotain pysyvää.

Muistan huulet otsallani. Kädet hiuksissani. Naurun vasten päiväpeittoa. Muistan, kuinka helposti kasvoilleni taiottiin hymy, mutta niin helposti saan mieleeni kuvan myös siitä illasta, jolloin kasvoni vääntyivät tuskaiseen irveeseen ja huulet pyysivät lopettamaan. Halusin armoa. Vaadin sitä. En saanut, ja tässä minä olen. Hiljaisuus on ajanut minut yksinäisyyden umpikujaan, josta ei ole ulospääsyä.

Syksy on täällä. Se näkyy puiden kuivettuneissa lehdissä sekä tienvarsien punertavissa puskissa. Taivaskin on harmaa ja ilma seisoo. Vain satunnaisesti tuuli leyhyttää otsahiuksia ja kutittaa korvantauksia. Niinä hetkinä minä hymyilen, vaikka viikonloppu sammutti silmieni palon. Onneksi sade ropisee vasten kattoa ja saa sydämeni rauhoittumaan.

Vielä vuosi sitten minä pelkäsin syksyn tuloa. Olisin halunnut pysäyttää ajan, jäädä kiinni elämäni kesään. Minusta välitettiin, minusta pidettiin huolta. Samalla tavalla minä annoin osan itseäni rakastamalla ja hoivaamalla. Päivät tuntuivat täydellisiltä, kun aurinko silitti ihoa ja poika puristi kättä. Aamujen kajo antoi toivoa, iltojen pimeys rauhaa. Vuorokaudenajalla ei ollut väliä, sillä jokainen hetki oli uusi askel kohti täydellistä maailmaa. Kuitenkin olisin toivonut, että vuorokausi olisi vain toistanut itseään – että aina aamuisin kalenteri olisi näyttänyt heinäkuun puoliväliä. Syksy merkitsi mutaisia ojia, märkiä sukkia ja alati vapisevaa alahuulta. Silmistä kuvastui syksyn harmaus ja suu kuvasi alaspäin kaareutuvia puita. Syksy oli tuskallinen matka kohti talven hiljaista syleilyä.

Kun minä nyt katson ikkunaan liimautuneita sadepisaroita ja haistelen paksua ilmaa, huomaan kaipaavani syksyä. Tahdon takaisin aikataulut, rutiinit sekä työntäyteiset päivät. Haluan lukea, laskea ja kirjoittaa, haukata kaksi suupalaa ja jatkaa taas. Tahdon tuntea iltatuulen poskillani, kun jalat kohtaavat asfaltin ja vahti kiihtyy. Kesällä elämäni hajoaa pieniin palasiin päivän pidentyessä ja tasaisen rytmin puuttuessa. Kuumuus tappaa aistit ja halut. Ei minun ole hyvä olla näin.

Nyt on helppo havaita, kuinka lähellä syksy on. Se on jo täällä, ihan nurkan takana, ja sylkee päällemme. Alati viilenevät yöt ja kukkaloistostaan luopuva puutarha viestittävät pimeän ajan saapumisesta. Ja ensimmäistä kertaa paluuni jälkeen tunnen sisälläni kuplivaa iloa. Tämä ei ole enää se sama kunta, josta lähdin Kainuuseen. Kotipaikka on joutunut syksyn hentoiseen syleilyyn ja ihmiset ajautuvat rannoilta kotiin. Arki koittaa, kaikki muuttuu. Ja muutosta minä kaipaan.

Menneisyys kutoo verkkojaan minuun. Havahdun hetkittäin puristavaan otteeseen kaulalla tai vatsalihaksissa. Tunnen, kuinka henki lakkaa kulkemasta ja veri kiertämästä. Aivotoiminta hidastuu ja mieleni kutoo vain yhtä sanaa. Se sana kaikuu korvissani, näkyy silmissäni ja tuntuu vavisuttavina sykäyksinä ruumiissani. Pakene, se sanoo. Pakene, pakene, pakene. Se huutaa, se kiljuu, se vilkkuu, se hakkaa. Se ei jätä rauhaa. Pakene.

Muistikuvat tämän vuorokauden ensimmäisistä tunneista puristavat minut kasaan ja painavat kuvitteellisten lattialautojen väliin. Sulkiessani silmäni näen yhä, kuinka valot välkkyivät seinillä ja juoma toisensa perään kumoutui ympärilläni. Minun suuni maistaa yhä valkovenäläisen pehmeyden ja raikkaiden juomien kylmyyden. Korvissani kaikuvat samat rytmit, jotka saivat ihmisvartalot vääntelemään kiinni toisissaan. Mikään muistikuvista ei kuitenkaan vedä vertoja niille epätoivoisille tunnemyrskyille, jotka seurasivat huulien pehmeää kosketusta niskassa sekä sanoja, jotka olivat suuntautuneet tulevaan. Muistan, kuinka hymy peitti kiivaana lyövän sydämen ja huuleni sopersivat hiljaa sanoja, jotka käskivät rauhoittumaan. Mutta vaikka yritän palauttaa mieleeni viimeisiä sanoja, viimeisiä kosketuksia, mielessäni lyö tyhjää. Löydän vain epätoivoisen tyhjyyden, jonka täyttämiseen tarvittaisiin matka viime vuoden elokuuhun ja sen pimeisiin öihin. Niiden takia minä pakenen itseäni ja muita.

Kun koetan tarrautua tähän iltaan ja naapuruston iltatähtiin, ajaudun väistämättä eiliseen. Käyn yön yhä uudelleen läpi: minuutti minuutilta, hetki hetkeltä, sana sanalta. Ei ole mahdollisuutta palata menneeseen ja kertoa, että todellisuudessa olisin ollut valmis matkustamaan taksilla pimeään asuntoon ja asettumaan hetkellisesti taloksi. Ei ole mahdollisuutta kertoa, että reaktioni oli vain peilikuva vuodentakaisille tapahtumille; uskoin vain ainaisen paluun ajatukseen. Nyt kaikki on tietyllä tavalla tyhjää ja epävarmaa, mahdottomalta tuntuvaa unikuvaa. Kunpa vain heräisinkin aamulla muistamatta mitään.

Ulkona aurinko paahtaa nurmikkoa kullanruskeaksi. Minä alistun herkän ihoni toiveisiin ja tyydyn seuraamaan polttavaa kesäpäivää ikkunasta. Sänkyni päiväpeite tuntuu viileältä ohuesti verhoiltua vartaloani vasten ja satunnaisesti tuuli heittää verhon ylleni, kutittamaan poskeani. Näen naapurit istumassa terassilla, perhoset kukkapenkissä ja kärpäset surisemassa vasten kirkasta ikkunalasia. Ulkona maailma elää ja muuttuu, mutta täällä sisällä on tilaa vain minun räiskyvälle olotilalleni. Sisälläni kiehuu ja kuplii, mutta hetkittäin ruumiini uupuu kaikesta innostuksesta ja jännityksestä. Silloin painan luomeni kevyesti kiinni, mutta avaan ne pian taas, sillä mieleni syvyyksistä nousevat kuvat ja sanat eiliseltä. Jokainen muistikuva tärisyttää mieltäni ja kasvattaa sydämeni lyöntitiheyttä. Tunnen olevani, eläväni.

Jalkojani polttaa yhä siitä kohdasta, johon kylmä rullakko osui. Polte ei johdu kivusta tai hermoratojen vioittumisesta vaan siitä uskomattomasta tunteesta, joka sinkoili sisälläni superpallon tavoin. Kuvittelen hymyn uudelleen ja uudelleen. Selaan läpi hymyarkistoni ja olen varma, etten löydä toista samanlaista: leikkisää, mutta aidosti pahoittelevaa. Ei ole hymyä, joka vastaisi hänen huultensa kaarta, ei ääntä joka kaikuisi korvissani samalla tavalla. Ihastumisen tunne kutittelee mahanpohjassani, enkä tiedä, kuinka minun tulisi olla. Maata vatsallani? Seistä päälläni? Kävellä käsilläni? Tällä hetkellä minun on koetettava hillitä itseni ja alati poukkoileva mieleni. On ryhdistyttävä, näytettävä hillityltä, vastattava naapurin tervehdykseen ja kasteltava hengestään taistelevia kukkasia.

Kahden tunnin päästä minä teen jo matkaa. Lasken kilometrejä, jopa senttejä. Minuuteista teen pääni sisään toteutumattomia yhtälöitä, joista johdan loppuviikkoni aikataulun. Pyöräilen, matkustan junalla, kävelen ja lopulta olen perillä. Hiljaa mielessäni rukoilen samanlaista päivää kuin eilen, vastausta yksinäisyyteeni. Minulta on viety jo sadepäivieni enkeli, enkö saisi jotain takaisin? Samassa rukouksessa muistan lausua kiitoksen eilisestä. Toivon vain, ettei se jäänyt viimeiseksi. Vielä viisi vuoroa, viisi mahdollisuutta.