Menneisyys kutoo verkkojaan minuun. Havahdun hetkittäin puristavaan otteeseen kaulalla tai vatsalihaksissa. Tunnen, kuinka henki lakkaa kulkemasta ja veri kiertämästä. Aivotoiminta hidastuu ja mieleni kutoo vain yhtä sanaa. Se sana kaikuu korvissani, näkyy silmissäni ja tuntuu vavisuttavina sykäyksinä ruumiissani. Pakene, se sanoo. Pakene, pakene, pakene. Se huutaa, se kiljuu, se vilkkuu, se hakkaa. Se ei jätä rauhaa. Pakene.

Muistikuvat tämän vuorokauden ensimmäisistä tunneista puristavat minut kasaan ja painavat kuvitteellisten lattialautojen väliin. Sulkiessani silmäni näen yhä, kuinka valot välkkyivät seinillä ja juoma toisensa perään kumoutui ympärilläni. Minun suuni maistaa yhä valkovenäläisen pehmeyden ja raikkaiden juomien kylmyyden. Korvissani kaikuvat samat rytmit, jotka saivat ihmisvartalot vääntelemään kiinni toisissaan. Mikään muistikuvista ei kuitenkaan vedä vertoja niille epätoivoisille tunnemyrskyille, jotka seurasivat huulien pehmeää kosketusta niskassa sekä sanoja, jotka olivat suuntautuneet tulevaan. Muistan, kuinka hymy peitti kiivaana lyövän sydämen ja huuleni sopersivat hiljaa sanoja, jotka käskivät rauhoittumaan. Mutta vaikka yritän palauttaa mieleeni viimeisiä sanoja, viimeisiä kosketuksia, mielessäni lyö tyhjää. Löydän vain epätoivoisen tyhjyyden, jonka täyttämiseen tarvittaisiin matka viime vuoden elokuuhun ja sen pimeisiin öihin. Niiden takia minä pakenen itseäni ja muita.

Kun koetan tarrautua tähän iltaan ja naapuruston iltatähtiin, ajaudun väistämättä eiliseen. Käyn yön yhä uudelleen läpi: minuutti minuutilta, hetki hetkeltä, sana sanalta. Ei ole mahdollisuutta palata menneeseen ja kertoa, että todellisuudessa olisin ollut valmis matkustamaan taksilla pimeään asuntoon ja asettumaan hetkellisesti taloksi. Ei ole mahdollisuutta kertoa, että reaktioni oli vain peilikuva vuodentakaisille tapahtumille; uskoin vain ainaisen paluun ajatukseen. Nyt kaikki on tietyllä tavalla tyhjää ja epävarmaa, mahdottomalta tuntuvaa unikuvaa. Kunpa vain heräisinkin aamulla muistamatta mitään.