Kaipaus salpaa henkeni eikä anna unen tulla. Viimeisen tunnin olen pyörinyt sängyssäni, kuunnellut tuttuja kuunnelmia sekä hyräillyt lapsuuden tuutulauluja. Eikä uni tule. Ei se tule tänä yönä. Minä tunnen kaipauksen polttelevan vatsaani, sydäntäni ja ennen kaikkea silmiäni. Se sokaisee tajuntani ja saa minut ikävöimään jopa tyttöä ja kaikkia menneitä poikia, harmaita entisiä. Normaalisti näin ei tapahtuisi, sillä muistaisin vain kaikki ne tahattomat loukkaukset ja yksityisyyteni murtamiset. Kuitenkin tänä yönä, kaipauksen läsnäollessa, minä muistan, kuinka kylmästi tuuli puhalsi majakalla ja kuinka turvallista oli istua pimeässä pihakeinussa, kun oli joku hellimässä kättä.

Näinä kaipauksen piirittäminä öinä mieleni hapuilee mennyttä ja toivoo tulevaa. Minuutit tuntuvan polkevan paikoillaan, eikä hämärä väisty millään. Vain naapurustossa moottoreitaan huudattavat autot saavat minut ymmärtämään, että nämä tunteet kuuluvat tähän yöhön. Ja tämä yö kestää osaltani enää viisi tuntia. Viisi tuntia ilman unta.

Kun puhelin piippaa itsekseen, huomaan toivovani, että joku soittaisi ja kysyisi yösijaa. Minä en kaipaa ruumiillista nautintoa, vain vähän läheisyyttä ja inhimillistä olemusta. Nyt kun koirakin on poissa, tämä talo on yllättävän tyhjä. Isäkään ei kuorsaa, sillä vahdin puuttuessa hän nukkuu koiranunta. Pian hän tulee ja tarjoaa minulle mehua. Voin jo kuvitella raskaat askeleet matkalla tänne tuulenpesään.

Yhtäkkiä, ilman ennakkovaroitusta, kaipaukseni muuttuu välinpitämättömyydeksi, sitten suruksi. Seuraavaksi kaipaus taas kietoo verkkojaan ympärilleni. Se tiukentaa otettaan, mutta kun se päästää irti, on jäljellä sama tunteettomuus ja tyhjyys kuin aiemminkin. Pian kaikki on taas toisin; vieritän muutaman kyyneleen kylmien öiden vuoksi ja huomaan kaipaavani pysyvyyttä. Tässä tilassa, henkisen kasvun ytimessä, kaipaus on salakavalasti läsnä jokaisessa hetkessä.

Tahtoisin lähettää sähköpostia joulupukille.